Yksi suurimmista musiikillisista kokemuksistani oli ortodoksiset kirkkolaulupäivät Helsingissä vuonna 2000. Olin tuolloin 14-vuotias ja pääsin ensimmäistä kertaa laulamaan isossa kuorossa. Ohjelmistossa oli mm. Pasi Torhamon ja Leonid Bashmakovin säveltämää kirkkomusiikkia, jota laulettiin 500 kuorolaisen voimin hulppeissa puitteissa: Liturgia vietettiin Uspenskin katedraalissa ja juhlakonsertti Finlandia-talossa. Sittemmin muutettuani Helsinkiin tuli Uspenskissa käymisestä huomattavasti arkisempi kokemus ja Finlandiatalon kehno akustiikkakin alkoi ärsyttää. Mutta tuolloin 14-kesäiselle pienenkylän teinille nuo kokemukset olivat vielä kaukana tulevaisuudessa. Kaikki oli suurta ja upeaa.
Jo ennen laulupäiviä olin alkanut säveltää ja laulupäivien jälkeen into sen kuin kasvoi. Pöytälaatikosta taitaa löytyä edelleen paljon varhaista tuotantoa, jota en koskaan tuo päivänvaloon (näistä kappaleista tosin yksi taisi päätyä kustannukseen: Totisesti on kohtuullista, jonka sävelsin 2000 luvulla liturgiaani, on toden totta julkaistu Sulasolin Ortodoksisia kirkkolauluja -vihossa). Jostain sitä kuitenkin on aloitettava ja nuo varhaiset ”mestariteokset” toimivatkin eräänlaisena siltana sille, miten tarina jatkui.
Kiuruvedeltä, jossa vietin lapsuuteni, ei oman ikäisteni keskuudessa löytynyt oikein ymmärrystä musiikilliselle intohimolleni. Kaupungille toki kunnia ihan hyvistä mahdollisuuksista harrastaa musiikkia, mutta koska sieltä ei yllätys, yllätys löytynyt muita ortodoksisesta kirkkomusiikkia diggailevia ja säveltäviä teinejä, päätin jatkaa opintietä Kuopion musiikkilukiossa.
Ei niitä löytynyt musiikkilukiostakaan, mutta muita hörhöjä senkin edestä! Musiikkilukioaikaa voin pitää yhtä lailla käänteentekevänä kokemuksena, kuin elämystä kirkkolaulupäivillä. Kun pääsi omiensa joukkoon, tuli elämästä paljon helpompaa: Yllättäen ympärillä oli paljon samanhenkisiä tyyppejä jakamassa samaa musiikillista intohimoa. Ja sitten lukion toisena vuonna järjestettiinkin se sävellyskurssi…
Olin säveltänyt Panihidasta jo Kontakin (Saata, oi Kristus) sekä Troparit ennakkoon. Pyhän Nikolaoksen Katedraalikuoro (jossa pääsin toimimaan varajohtajana, kiitos kanttori Anita Linnun) kantaesitti ne johdollani muistaakseni vuonna 2002. Minulla ei ole tarkkoja muistikuvia itse sävellysprosessista, mutta selkeitä vaikutteita kappaleet olivat saaneet niistä ortodoksisista sävellyksistä, joita olin siihen mennessä paljon kuunnellut (Hannu Kononen, Leonid Bashmakov, Pavel Tshesnokov, Sergei Rahmaninov muiden muassa).
Kun musiikkilukion sävellyskurssi (nimeltään ”Säveltämisen työkalut”) starttasi, saapui Helsingistä säveltäjämestari Harri Wessman meitä opettamaan. Varsinaisilta oppitunneilta ei paljoa enää muista, mutta yksityistunnit jäivät mieleen. Harri soitteli tekeleitäni ja kommentoi tyyliin: ”Tämähän on hyvä.. juuri näin.. jatka samaan tyyliin!” Välillä mietin, eikö näitä töitä voisi tarkastella vähän kriittisemmin, mutta Harrilla oli selkeästi humaani ja kannustava lähestymistapa nuoria säveltäjänalkuja kohtaan. Ihan viisasta!
Kurssin aikana minulle heräsi idea laajentaa jo aiemmin säveltämiä teoksiani kokonaiseksi Panihidaksi. Työ oli kunnianhimoinen, eikä se ennättänyt sävellyskurssin sävellyskonserttiin, joka pidettiin muistaakseni helmikuussa 2002. Tuohon konserttiin sävelsin kolme laulua Eino Leinon runoihin, joista Hyvä on hiihtäjän hiihdellä löytyy edelleen Sulasolin katalogista.
Panihidaa työstin tuon sävellyskurssin ajan aina syksystä 2002 kevääseen 2003. Sävellysprosessi itsessään on jäänyt minulle vähän hämäräksi; tiettävästi vietin paljon aikaa musiikkilukion kielten luokissa, missä pystyin käyttämään pianoa säveltämisen apuna. ATK -luokan tietokoneet ja niille asennettu Sibelius 2 mahdollistivat nuottikuvan puhtaaksikirjoituksen, vaikka ohjelman jähmeä käyttöjärjestelmä ei oikein taipunut tahtilajittoman ortodoksisen kirkkomusiikin puhelaulunomaiseen notaatioon. (Sanottakoon, että Sibelius Ultimate, uusin versio, ei ole tässä suhteessa yhtään sen parempi).
Teos valmistui keväällä ja kokosin Pyhän Nikolaoksen katedraalikuorosta 16-henkisen lauluryhmän sitä esittämään. Kantaesitys oli Kuopion tuomiokirkossa 25.5.2003. Kirkko oli aika täynnä ja arkkipiispa Leokin tuli kuuntelemaan.
Tätä kantaesitystä voisin pitää kolmantena käänteentekevänä hetkenä elämässäni. Kaija Saariaho sanoi juuri YLE:n haastattelussa, että sävellys on valmis vasta silloin, kun se pääsee soimaan akustisessa tilassa ja vuorovaikuttamaan yleisön kanssa. Viisaita sanoja! En ikinä unohda tuon konsertin tunnelmaa ja erityisesti sitä, miten suuri joukko konsertin jälkeen tuli minua onnittelemaan ja halaamaan (tuohon aikaan se oli vielä sallittua)! Koko perhe, koulukaverit ja moni opettajakin oli paikalla. Moni sanoi yllättyneensä siitä, miten laaja teos Panihida oli. Ilman tätä kannustusta ei tuo projekti olisi ollut mahdollinen, saati ne jatkoseuraukset, mitkä tuosta hetkestä lähtivät liikkeelle.
Lopputarina meni tietysti niin, että tuosta lauluryhmästä tuli Kamarikuoro Krysostomos ja teinitekele Panihidasta kuoron merkkituote. Teos levytettiin 2006, se valittiin julkaisuvuoden 2007 kuorolevyksi ja sitä on sittemmin esitetty tällä kokoonpanolla jo lähes kaksikymmentä kertaa. Vaikka Panihidaa nyt tarkkaileekin uusin silmin ja ehkä hivenen hymynkare suupielissä, voi sen takana edelleen seistä. Siitä tuli kelpo kappale, ensimmäinen, johon saatoin suhtautua itsekin vakavasti ja samalla lähtölaukaus tapahtumaketjulle, joka on johtanut tähän päivään.
Panihida on kuultavina kokonaisuudessaan Spotify -sovelluksessa. Mikäli haluatte tilata fyysisen levyn, voitte tehdä sen täältä.