Edellisessä osassa kerroin siitä, miten sävellykseni Panihida vuosina 2002–2003 syntyi ja miten eri vaiheiden kautta se sai ensiesityksensä. Kyseessä oli tämän kirjoitussarjan niin sanotusti helppo osuus. Nyt pitäisi sitten selitellä tekemisiään, eli kertoa, millainen teos Panihida oikein on?
Tätä teosta – kuten kaikkia maailman teoksia – voi lähestyä hyvin monelta eri kantilta. Itse tarkastelen sävellystäni itseoikeutetusti omasta, säveltäjän näkökulmasta, mikä on lähtökohtaisesti itsekriittinen. Älkää käsittäkö väärin, olen Panihidaan oikeastaan ihan tyytyväinen, enhän sitä muuten esittäisi lähes vuosittain kuoroni kanssa. Itsekriittisyys ja analyysi ovat kuitenkin paikallaan, sillä jokainen sävelletty teos tulee erottamattomaksi osaksi omaa musiikinhistoriallista kerrostumaa. Se, millaisia säveltaiteellisia ratkaisuja on milloinkin tehnyt vaikuttaa siihen, mihin oma sävelkieli tulee tulevaisuudessa kehittymään. Tässä mielessä Panihida oli omalla kohdallani tärkeä tienraivaaja.
On ehkä hyvä aloittaa siitä, mitä muut ovat Panihidasta sanoneet. Tätä varten suunnistin CD-hyllyillemme* ja kaivoin Panihidan kansilehden esiin: isä Ivan Moody korostaa teoksen poikkeuksellisuutta sillä, miten siinä yhdistyy ortodoksisen kirkkomusiikin eri traditioihin nojaava perinne ja oma musiikillinen ajatteluni. Samaa sanovat myös Timo Ruottinen ja isä Petri Nykänen. Timo hymähtää, miten ”tämän leimallisesti uuden liturgisen teoksen kautta aikoinaan ortodoksien hyljeksimä Rautavaaran Vigilia nousee ikään kuin sivusta osaksi itäisen traditioon nojaavaa sävelmaailman ikonografista kuvastoa”. Petri korostaa sitä, miten Panihidassa kokeilunhalu ”ryöpsähtää uusina ajatuksina”, mutta palaa lopulta juurilleen. Kaikki kolme toteavat, miten teoksessa on kuultavissa edellä käyneiden säveltäjämestarien henki ja että teos soveltuu ennemmin konsertti- kuin jumalanpalveluskäyttöön. Tähän jälkimmäiseen palaamme vielä myöhemmin.
Näiden vuosien aikana olen pohtinut säveltämisprosessia monelta eri kantilta, ja mieleen tulee hyvä sitaatti Ville Matvejeffilta: ”Sellaista musiikkiahan sitä säveltää, mitä itse haluaa kuunnella”. Toisin sanoin: Säveltäjän omat esteettiset ihanteet ovat sävellysprosessissa elintärkeitä ja kun tietää, millaisesta musiikista tykkää, kykenee säveltäjä piirtämään oman sävelmaailmansa tiekartan.
Minulle on oikeastaan aina ollut selvää, mistä pidän ja mistä en pidä. Kuuntelin paljon muun muassa Sergei Rahmaninovin ja Pavel Tshesnokovin ortodoksista kirkkomusiikkia. Tähän syvän romanttiseen seuraan löi kiilansa Einojuhani Rautavaaran Vigilia (myöhemmin myös hänen muu sekakuorotuotantonsa), jonka modernismista tuodut tehokeinot sulautuivat tyylikkäästi hänen uusromanttiseen tyyliinsä. Kuuntelin toki paljon muutakin, mutta jossain näillä main oma esteettinen ihanteeni risteili ja haki Panihidan sävellysprosessissa omaa muotoaan.
Kerroin edellisen tekstini lopussa kuuntelevani teosta välillä hymyssä suin. En tee sitä mollatakseni 17-vuotiasta Mikkoa, vaan ihan hyvää tahtoani. Se johtuu puhtaasti siitä, että Panihida on ennen kaikkea lapsuuden teos, sellainen, jossa nuo idolit ja esikuvat puskevat läpi peittelemättä; Toisin sanoen, sitä, mitä lapsena tuli tehtyä, tai sanottua, alkaa isompana pitää aikansa eläneeltä, jopa naivilta tai hupsulta. Tähän nojaten aika moni musiikillinen ratkaisu Panihidassa ei tulisi tänä päivänä mieleenkään. Toisaalta lapsuudessa on aina jotakin inhimillistä, arvokasta ja aitoa, mikä tekee Panihidasta minulle niin tärkeän teoksen.
No, mitä tämä nyt sitten tarkoittaa käytännössä? Aina kun kuuntelen tai harjoitan Panihidaa, tunnistan väistämättä teoksen ensimmäisessä kolmessa osassa Rautavaaran Vigilian vaikutukset. Panihidan tropareiden läpi kuultaa Hannu Konosen vastaavan teoksen kaiku. Katismaveisussa ja Litanian troparissa soi Rautavaaran Vigilian Ylösnousemustropari, jossa hienojakoinen tavu per sointu -ajattelu vie fraaseja hienostuneesti eteenpäin. Kiitetty olet sinä Herra tuo mieleen Pavel Tshesnokovin Ylösnousemustroparin, varsinkin kuunnellessani naiskuorolle sävellettyjä jaksoja..
Monia on myös mietityttänyt teoksen keskelle sijoittuva, yksiääninen sopraanosoolo Totisesti on kaikki turhuutta -katismaveisu, joka muotonsa puolesta poikkeaa muusta sävelmateriaalista. Esikuvana tälle oli Perotinuksen (1100-1200-luvulla elänyt ranskalainen säveltäjä) Beata viscera ja erityisesti Tuuli Lindebergin tulkinta siitä Lumen Valon Mysterium -joulukonsertissa, jonka YLE televisioi 2000 -luvun alkupuolella. Tuo tulkinta ja Tuulin kauniisti fraseerattu yksiääninen sopraanosoolo jäi mieleeni, minkä johdosta alitajunta suodatti Panihidaan tämän yksiäänisen Katismaveisun. Vuosia myöhemmin vieraili Tuuli myös erään Uspenskissa lauletun Panihida -konsertin solistina ja laulaa kauniisti Deesis -levyllä.
Onko Panihida sitten sopiva liturgiseen kontekstiin, eli jumalanpalveluskäyttöön? Tämä on jossain määrin ns. ortodoksisen kirkon keskustelufoorumeiden ikuisuusteema, mille ei mielestäni löydetä ikinä oikeaa vastausta: Esteettiset ihanteet ja näkemykset kun ovat aina henkilökohtaisia, ja niille löytyy yhtä monta puolestapuhujaa, kuin on mielipidettäkin. Itse en näe liturgiselle käytölle estettä, toisaalta taidan olla myös jäävi ottamaan asiaan kantaa. Jos asiaa tarkastelee tieteellisesti ja pohjaa argumentit kirkon säädöksiin ja jumaluusoppiin, silloin saatetaan löytää jonkinlainen yleispätevä ratkaisu. Toisaalta ovathan kirkossakin tietyt auktoriteetit joskus vain päättäneet – muun muassa Venäjän keisari – millaista musiikkia jumalanpalveluksissa tulee laulaa. Liekö silloin ollut vaikuttimena teologiset perusteet, vaiko keisarin omat mieltymykset? Oli niin tai näin, sittemmin nuo päätökset ovat jääneet voimaan ja kerrostuneet osaksi kirkkomusiikin historiaa ja traditiota. Ehkäpä siis aika näyttää, missä määrin mikäkin musiikki saa kirkossa jalansijansa; niin on ainakin tähän asti ollut.
* Kyllä, meillä on edelleen sellainen, tosin digitalisaation myötä emme kuuntele levyjä enää koskaan.
Panihida on kuultavina kokonaisuudessaan Spotify -sovelluksessa. Mikäli haluatte tilata fyysisen levyn, voitte tehdä sen täältä.